Kävin kokeilemassa miten jalkavammaa hoidetaan Islannissa. Täytyy sanoa että jos tekee hieman vertailuja Suomen ja Islannin välillä, niin selvä voittaja ei ole Suomi. Ulkoisesti konsepti on ihan sama, vastaanottoapulaiset, hoitajat ja lääkärit. Ulkoiset puitteetkin ovat ihan samanlaiset.

Sisäänkirjautuminen ensiapuun sujui hyvin. Potilastiedot ja tiedot vammasta kirjattiin ylös. Kohta saapui sairaanhoitaja ja esittätyi nimellä (etunimi) ja arvolla. Kätteli ja kysyi vamman synnystä sekä pyysi siirtymään seuraavalle osastolle. Ilmeisesti hän oli henkilö, joka päätti vammojen hoitojärjestyksestä ja vakavuusasteesta sekä siitä mihin osastolle potilaat lähetetään. Kaikkialla sairaalassa ihmisiä puhuteltiin etunimillä ja kohtelu oli äärimmäisen ystävällistä, empaattista ja hienotunteista. Missään ei ollut riehuvia lapsia, kaikki odottivat kiltisti vuoroaan.

Toisella osastolla hetken odottelun jälkeen pyydettiin potilas sisään, taas etunimellä. Hoitaja tuli kättelemään ja selittämään tilanteen. Potilas vietiin tutkimushuoneeseen. Jonne kohta saapui lääkäri, kätteli potilaan katsoi vamman, tutki ja kyseli. Lähetti röntgeniin. Lääkäri oli hyvin kohtelias, empaattinen ja ystävällinen.

Röntgeniin pääsi heti kun seuraava potilas tuli ulos. Kuvia otetiin huomattavasti enemmän kuin Suomessa samaiseen kohtaan tapahtuneessa vammassa. Röntgenhoitajat olivat ystävällisiä ja empaattisia sekä toimivat ripeään tahtiin. Röntgenistä sai mukaansa lapun. Käytävällä oli jo sama hoitaja odottamassa, joka otti tälle osastolle vastaan. Hän otti lapun ja kertoi vievänsä sen lääkärille ja kertoi että lääkäri tulee kohta kertomaan tilanteesta tarkemmin.

Muutaman minuutin odottelun jälkeen lääkäri tuli kertomaan tilanteesta ja selitti hyvin perusteellisesti kaiken. Hän kertoi että hoitaja tulee kohta paketoimaan jalan. Lääkäri kyseli särkylääketilanteen ja sanoi menevänsä kirjoittamaan reseptin. Lääkäri palasti 1-2 minuutin kuluttua reseptin kanssa. Sillävälin hoitaja kävi mittaamassa jalan.

Muutaman minuutin jälkeen kaikki oli valmista ja sitten apteekkiin, josta sai myös kyynärsauvat.

Kaikkea toimintaa leimasi ystävällisyys, empaattisuus, kiireettömyys potilaan kanssa, tarkka tietojen kysely sekä tarkka tutkimus ja erittäin ripeä toiminta muuten. Käytävillä oli hoitajia ja lääkäreitä odottamassa. Kukaan ei istuskellut kahvihuoneessa tai ollut sulkeutuneena hoitohuoneeseen. Yksikään hoitajista tai lääkäreistä ei vaikuttanut kyllästyneeltä työhönsä, kaikki olivat erittäin energisen oloisia, vaikka oli jo iltayö. Kaikki katsoivat potilasta silmiin, kumartuivat puhuessaan samalle tasolle ja hymyilivät ystävällisesti. Kaikki kättelivät potilaan ja kertoivat nimensä ja mitä tehtävää ovat suorittamassa tässä sairaalassa.

Potilaan ei tarvinnut osastolla raahauta lääkäri luo, vaan lääkäri tuli potilaan luo. Samoin tekivät hoitajat. Pelisilmä kaikkialla oli moitteeton ja kaikki pelasivat hyvin yhteen. Voisinpa vaikka sanoa että kaikki nauttivat työstään ja siitä että saavat auttaa.

Seurasin myös muiden potilaiden hoitoa, kaikki saivat apua nopeasti. Asiat tehtiin kiireettömästi, mutta silti ripeästi. Kukaan ei vaikuttanut stressaantuneelta tai ylityöllisteltyltä, vaikka potilaita näytti tulevan sisään ihan tasaisesti ja vakaviakin tapaturmia tuli sisään koko ajan. Itse asiassa potilaita oli noin puolet enemmän kuin Suomessa ollessani vastaavassa tilanteessa.

Suomessa aikaa kului 12 tuntia, Islannissa 1-2 tuntia ja ihan samat toimenpiteet tehtiin. Mikä mahtaa olla pielessä suomalaisessa hoitojärjestelmässä? Miten potilaita ei ennätetä vastaanottaa, tutkia tai hoitaa?

Terveydenhoitopalvelut Islannissa

Partager cet article