21-12-2010

Terveydenhoitopalvelut Islannissa

Kävin kokeilemassa miten jalkavammaa hoidetaan Islannissa. Täytyy sanoa että jos tekee hieman vertailuja Suomen ja Islannin välillä, niin selvä voittaja ei ole Suomi. Ulkoisesti konsepti on ihan sama, vastaanottoapulaiset, hoitajat ja lääkärit. Ulkoiset puitteetkin ovat ihan samanlaiset.

Sisäänkirjautuminen ensiapuun sujui hyvin. Potilastiedot ja tiedot vammasta kirjattiin ylös. Kohta saapui sairaanhoitaja ja esittätyi nimellä (etunimi) ja arvolla. Kätteli ja kysyi vamman synnystä sekä pyysi siirtymään seuraavalle osastolle. Ilmeisesti hän oli henkilö, joka päätti vammojen hoitojärjestyksestä ja vakavuusasteesta sekä siitä mihin osastolle potilaat lähetetään. Kaikkialla sairaalassa ihmisiä puhuteltiin etunimillä ja kohtelu oli äärimmäisen ystävällistä, empaattista ja hienotunteista. Missään ei ollut riehuvia lapsia, kaikki odottivat kiltisti vuoroaan.

Toisella osastolla hetken odottelun jälkeen pyydettiin potilas sisään, taas etunimellä. Hoitaja tuli kättelemään ja selittämään tilanteen. Potilas vietiin tutkimushuoneeseen. Jonne kohta saapui lääkäri, kätteli potilaan  katsoi vamman, tutki ja kyseli. Lähetti röntgeniin. Lääkäri oli hyvin kohtelias, empaattinen ja ystävällinen.

Röntgeniin pääsi heti kun seuraava potilas tuli ulos. Kuvia otetiin huomattavasti enemmän kuin Suomessa samaiseen kohtaan tapahtuneessa vammassa. Röntgenhoitajat olivat ystävällisiä ja empaattisia sekä toimivat ripeään tahtiin. Röntgenistä sai mukaansa lapun. Käytävällä oli jo sama hoitaja odottamassa, joka otti tälle osastolle vastaan. Hän otti lapun ja kertoi vievänsä sen lääkärille ja kertoi että lääkäri tulee kohta kertomaan tilanteesta tarkemmin.

Muutaman minuutin odottelun jälkeen lääkäri tuli kertomaan tilanteesta ja selitti hyvin perusteellisesti kaiken. Hän kertoi että hoitaja tulee kohta paketoimaan jalan. Lääkäri kyseli särkylääketilanteen ja sanoi menevänsä kirjoittamaan reseptin. Lääkäri palasti 1-2 minuutin kuluttua reseptin kanssa. Sillävälin hoitaja kävi mittaamassa jalan.

Muutaman minuutin jälkeen kaikki oli valmista ja sitten apteekkiin, josta sai myös kyynärsauvat.

Kaikkea toimintaa leimasi ystävällisyys, empaattisuus, kiireettömyys potilaan kanssa, tarkka tietojen kysely sekä tarkka tutkimus ja erittäin ripeä toiminta muuten. Käytävillä oli hoitajia ja lääkäreitä odottamassa. Kukaan ei istuskellut kahvihuoneessa tai ollut sulkeutuneena hoitohuoneeseen. Yksikään hoitajista tai lääkäreistä ei vaikuttanut kyllästyneeltä työhönsä, kaikki olivat erittäin energisen oloisia, vaikka oli jo iltayö. Kaikki katsoivat potilasta silmiin, kumartuivat puhuessaan samalle tasolle ja hymyilivät ystävällisesti. Kaikki kättelivät potilaan ja kertoivat nimensä ja mitä tehtävää ovat suorittamassa tässä sairaalassa.

Potilaan ei tarvinnut osastolla raahauta lääkäri luo, vaan lääkäri tuli potilaan luo. Samoin tekivät hoitajat. Pelisilmä kaikkialla oli moitteeton ja kaikki pelasivat hyvin yhteen. Voisinpa vaikka sanoa että kaikki nauttivat työstään ja siitä että saavat auttaa.

Seurasin myös muiden potilaiden hoitoa, kaikki saivat apua nopeasti. Asiat tehtiin kiireettömästi, mutta silti ripeästi. Kukaan ei vaikuttanut stressaantuneelta tai ylityöllisteltyltä, vaikka potilaita näytti tulevan sisään ihan tasaisesti ja vakaviakin tapaturmia tuli sisään koko ajan. Itse asiassa potilaita oli noin puolet enemmän kuin Suomessa ollessani vastaavassa tilanteessa.

Suomessa aikaa kului 12 tuntia, Islannissa 1-2 tuntia ja ihan samat toimenpiteet tehtiin. Mikä mahtaa olla pielessä suomalaisessa hoitojärjestelmässä? Miten potilaita ei ennätetä vastaanottaa, tutkia tai hoitaa?

17-12-2010

Puhu hoitajalle, jos löydät sellaisen

Terveyden- ja sairaanhoitajat ovat alansa ammattilaisia (yleensä). Suomessa heidän sanalleen annetaan niin paljon painoa, että lääkäriin ei välttämättä pääse, ellei hoitaja ole todennut tautia niin vakavaksi. Tässä sattuu usein hyvin pahoja virhearviointeja kun hoitaja diagnostisoi sairauden puhelimessa muutaman oireen perusteella. Toki tällä säästetään sairaanhoitokuluissa kun asiakas kuolee kotonaan, eikä rasita systeemiä.

Tämän systeemin tarkoitus oli alkuaan karsia pois ns. "toiviomatkailijat", jotka tulivat kinuamaan sairaslomaa keksityillä oireilla ja "luulotautiset", jotka kuvittelivat että he ovat vakavastikin sairaana, kun aivastivat kerran sekä "lääkenarkkarit", jotka hakivat vain vahvempien särkylääkkeiden reseptejä. Kun nämä ihmisryhmät olisi saatu kuriin, lääkäreille ja hoitajille olisi jäänyt aikaa oikeille potilaille ja oikeille sairauksille.

Vietin päivän sairaalan teho-osastolla. TV-sarjoista saa sen kuvan että sinne tulee ambulanssilla verissäpäin olevia ihmisiä ja kaikki ryntäilevät juoksujalkaa paikasta toiseen hakemaan piippaavia kojeita ja päitsimet ovat ahkerassa käytössä.

Todellisuus näyttää tältä. Ketään ei näy missään - siis hoitajia tai lääkäreitä. Odotushuone on enemmän ja vähemmän täynnä ihmisiä, joilla ei juurikaan näytä olevan mitään näkyviä vammoja tai sairauksia. Osa on jopa hyvällä tuulella ja näyttää siltä että ovat siellä vain viettämässä aikaansa, kun ei ole muutakaan tekemistä. Kun ilta lähestyy ihmismäärä kasvaa, jono ei juurikaan liiku mihinkään  kun henkilökuntaa ei näy missään.

3-4 tunnin odottelun jälkeen näen ensimmäisen hoitajan. Vielä 1-2 tuntia odottelua niin näen ensimmäisen ihmisen pääsevän sisään. Hän on pieni lapsi, joka tulee isänsä kanssa. Lapsella ei näytä olevan suurtakaan hätään. He menevät lääkärin huoneeseen muun jonon ohi. Kun lapsi tulee ulos, selviää että lapselle pitäisi tehdä jotain kokeita, lapsi pistää hanttiin. Me muut odottajat seuraamme näytelmää noin 1 tunnin ajan. Kukaan muu meistä ei ole päässyt vielä lääkäriin.

Taas tulee lapsiperhe, nyt lapsia on useampia, ilmeisesti yhtä pitäisi hoitaa, asia ei kiinnosta muita perheen lapsia. Muut lapset aloittavat riehumisen. Seuraamme taas näytelmää mielenkiinnolla. Tämäkin perhe pääsee lääkäriin, melko pian. Huokaan helpotuksesta, pelkäsin jo että jossain vaiheessa joku lapsista potkaisee murtunutta jalkaani.

Kukaan ei tule kysymään tarvitseeko joku odottajista särkylääkettä tai onko hänellä mahdollisesti, joku vakava vamma, kuten murtuneita luita tai kenties sisäelinvaurioita katolta putoamisen takia. Tosin kenellekään ei pääse sanomaan mitään, kun henkilökunta on piiloutunut jonnekin.

Vähitellen jono alkaa lyhentyä. Lasken että yksi potilas viettää lääkärin luona keskimäärin 5-15 min, sitten seuraa 30min - 4 tunnin tauko. Tiedän että lääkärien täytyy kirjoittaa raportteja potilaista ja heidän sairauksistaan tämän tauon aikana, sekä käydä vessassa, syömässä ja hoitaa muita tarvittavia asioita.

12 tunnin odottelun jälkeen pääsen lääkäriin. Siitä 15 min. pääsen röntgeniin, sitten 30 min odotus ja jalkani on paketoitu. Tehokasta toimintaa?

Joskus nuoruudessani teho-osasto toimi hieman toisin. Mutta se oli nuoruudessani. Joskus nuoruudessani olin töissä teho-osastolla ja silloin oli kiire.